Eräs ohitseni kulkeva mies pisti käteeni ilmoituskortin. Siinä ylistettiin uusille perusteille järjestetyn henkivakuutusyrityksen etuja. Tapahtuma johdatti mieleeni ainoan keinon, jonka avulla nuo väsyneet, uupumukseen saakka kiihtyneet, onnettomat miehet ja naiset voivat ainakin osaksi turvata itsiään epävarmuutta vastaan. Keino oli tosiaankin ainoa – siinäkin siis liikuttava todistus yleisestä hädästä, jota voitiin huojentaa ainoastaan peräti vailinaisesti. Muistin, että ainakin varakkaat voivat tätä keinoa käyttäen ostaa edes jonkunlaisen varmuuden siitä, etteivät toiset ihmiset voi ainakaan heti perheen isän kuoleman jälkeen polkea hänen rakkaimpiansa jalkoihinsa. Mutta siinä olikin kaikki ja siitäkin edusta pääsivät osallisiksi ainoastaan ne, jotka voivat maksaa runsaasti. Kuinka olisivat asukkaat tässä onnettomassa Ismaelin maassa, missä jokaisen käsi nousee kaikkia muita vastaan, voineet ajatellakkaan sellaista todellista henkivakuutusta, jommoisen olin nähnyt unelmieni maan asukasten keskuudessa. Siellä annettiin jokaiselle kansalaiselle sadan miljoonan kansalaisensa takaama vapaa henkivakuutus, joka suojeli hänet kaikesta hädästä ja puutteista yksinomaan sentähden, että hän oli kansan perheen jäsen.
Hetkistä myöhemmin seisoin muistaakseni erään rakennuksen portailla Tremontkadulla ja katselin sotilasparaatia. Eräs rykmentti kulki ohitseni. Se oli koko tuona synkkänä, surullisena päivänä vasta ensimäinen näky, jota katsellessani tunsin muutakin, kuin ihmettelevää sääliä ja hämmästystä. Siinä ainakin oli järjestystä ja selvyyttä todistuksena siitä, mitä voimakas, jatkuva yhteistoiminta voi saada aikaan. Oliko mahdollista, etteivät nuo ihmiset, jotka loistavin katsein seurasivat miesten liikkeitä, huomanneet asiasta mitään muuta puolta, kuin ainoastaan kauniin sotilasnäytelmän? Eikö heidän mieleensä ensinkään johtunut, että ainoastaan täydellisesti yhdenmukainen toiminta ja luja, saman johdon alle alistettu järjestys teki nuo ihmiset pelottavaksi koneistoksi, joka kykeni voittamaan ja pitämään kurissa kymmentä kertaa suuremman järjestymättömän miesjoukon? Ja jos he huomasivat tämän, niin kuinka he voivat olla vertailematta toisiinsa sitä tieteellistä tapaa, millä kansa kävi sotaa, ja sitä epätieteellistä järjestelmää, jonka avulla se teki töitään? Eikö heidän mieleensä johtunut kysyä, mistä ajasta saakka on ihmisten teurastaminen käynyt niin paljoa tärkeämmäksi tehtäväksi kuin niiden ruokkiminen ja vaatettaminen, että ensiksimainittuun toimeen katsottiin tarvittavan täydellisesti järjestetty ja opetettu armeija, kun taasen aivan järjestymätön kansajoukko kelpasi suorittamaan viimeksimainittuja tehtäviä?
Alkoi hämärtää ja kaduilla vilisi myymälöistä, työpajoista ja tehtaista palaavia työntekijöitä. Kuljin vahvimman ihmisvirran mukana. Pimeän tullessa huomasin, että olin joutunut keskelle sitä siivottomuutta ja inhimillistä alennusta, jota voi tavata ainoastaan eteläisessä kaupunginosassa, South Covessa olevissa työväen kortteleissa. Olin jo nähnyt tavatonta inhimillisen työvoiman tuhlausta, nyt näin kauneimmassa muodossaan sen kurjuuden, mitä tämä tuhlaus synnytti.
Kurjien, ylen täyteen ahdettujen asuntojen mustista ovista ja ikkunoista kummaltakin puolelta katua virtasi ilkeä haju. Kadut ja kujat olivat täynnä samanlaista haisevaa saastaa, kuin orjalaivojen välikannet. Ohitse kulkiessani näin ikkunoista vilahdukselta kalpeita pienokaisia, jotka kituivat turmeltuneessa ilmassa ja haisevissa ryysyissä, sekä naisia, joiden kasvoilta viimeinenkin toivon säde oli kadonnut. Alituinen raataminen oli rumentanut heidän ruumiinsa siinä määrässä, ettei heissä ollut naisesta jälellä muuta kuin heikkous. Muutamista ikkunoista kurkisteli röyhkeäkatseisia tyttöjä, joiden kasvoille siveettömyys oli lyönyt leimansa. Pihoja peittävän lian ja töryn keskellä rypöi ja temmelsi eläimellisiksi muuttuneita lapsilaumoja, jotka kirkuivat, kiroilivat ja pitivät sellaista elämää, että muistui mieleen turkkilaisten kaupunkien kodittomat koirajoukot, jotka ahdistavat kaduilla kulkevaa vaeltajaa.
Kaiken tämän tunsin jo vanhastaan, olin tuntenut aikoja sitte. Usein olin kulkenut tämän kaupunginosan lävitse ja katsellut siellä esiintyviä ilmiöitä vastenmielisyydentunteella, johon sekottui jonkunlaista filosoofista ihmettelyä siitä äärimmäisestä kurjuudesta, mitä kuolevaiset voivat kärsiä, etsimättä vapaaehtoisesti kuolemaa. Mutta nähtyäni tuon tulevaa vuosisataa koskevan unikuvan olivat suomukset pudonneet silmistäni, joten näin nyt sekä tämän aikakauden taloudellisen mielettömyyden että myöskin sen siveellisen kurjuuden. Nyt en enää katsellut tunteettoman uteliaasti näitä maan päällä olevan helvetin asukkaita, joita ennen olin tuskin pitänyt ihmisinä. Näin heissä omia veljiäni ja sisariani, omia vanhempiani ja lapsiani, lihaa lihastani, verta verestäni. Täällä havaitsemani inhimillisen kurjuuden mätä ei loukannut enää ainoastaan tunteitani, vaan synnytti minussa sellaisen sieluntuskan, että minun täytyi huokailla ja valittaa. En ainoastaan katsellut, vaan tunsin ruumiillistakin tuskaa kaikesta, mitä näin.
Kun lähemmin tarkastelin noita ympärilläni liikkuvia onnettomia olentoja, huomasin äkkiä, että he olivatkin kaikki kuolleita. Heidän ruumiinsa olivat eläviä hautoja. Joka ainoan eläimelliselle otsalle oli selvästi kirjoitettu: tässä lepää kuollut sielu.
Kun katselin kauhun valtaamana noiden elävien vainajien kasvoja, jouduin omituisen harhanäyn valtaan. Näin heidän eläimellisten kasvojensa edessä häälyvät, läpinäkyvät henkiset kasvot, ihanteen, mahdollisen ulkomuodon, jonka näköisiksi he olisivat voineet tulla, jos henki olisi elänyt, jos sielu ei olisi sortunut taakan painosta. Vasta sitte, kun huomasin nämä kummituksen kaltaiset henkiset kasvot ja näin niiden silmissä nuhtelevan ilmeen, johon en voinut mitään vastata, vasta sitte huomasin, kuinka sydäntä vihlovaa tapahtunut hävitys oli. Jouduin syvimmän tuskan ja masennuksen valtaan, sillä olinhan minäkin ollut yksi niitä, jotka olivat vaieten katselleet hävitystä. Olin ollut yksi niitä, jotka kyllä hyvin tiesivät, että hävitys tapahtui, mutta eivät viitsineet ajatella sitä eivätkä tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan, vaan riensivät ohitse kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan, ja etsivät vain omia etujaan, omia nautintojaan ja onneaan. Sentähden tuntui minusta nyt, että minunkin vaatteissani oli näiden suurissa joukoissa murhattujen sielujen veritäpliä. Heidän verensä ääni huusi maasta syytöksiä minua vastaan. Jokainen likaisen katukäytävän kivi, jokainen noiden ruttopesien seinässä oleva tiili huusi minulle, kun kiirehdin niitä pakoon: »Mitä olet tehnyt veljellesi Abelille?»
En muista enää, mitä sitte tapahtui, ennenkuin huomasin joutuneeni morsiameni upean kodin komeille, leikkauksilla kaunistetuille kivirappusille Commonwealth-Avenuen varrella. Tuskin oli muistanutkaan häntä koko tänä päivänä, jolloin mieleni oli alituisessa kiihoituksessa. Mutta nyt olivat jalkani sisällistä vaistoa seuraten kuljettaneet minut hänen asuntonsa ovelle. Minulle ilmoitettiin, että perhe oli aterialla, mutta minuakin oli pyydetty syömään sen seurassa. Astuttuani sisään huomasin, että siellä oli paljon vieraita, jotka kaikki tunsin. Pöydällä välkkyi hopea-astioita ja kallisarvoista porsliinia. Naiset olivat komeissa puvuissa, yllään jalokiviä kuten kuningattarilla. Edessäni oleva kuva osotti kaikkein hienointa loistoa ja tuhlaavinta ylellisyyttä. Seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Sukkeloita, sattuvia kokkapuheita seurasi sydämelliset naurunpuuskaukset.
Minusta tuntui kuin olisin tullut teloituspaikalta, jonka kauhut olivat muuttaneet kyyneleeni vereksi, täyttäneet mieleni synkällä surulla, säälillä ja epätoivolla, ja olisin äkkiä eräässä läheisessä metsän aukeamassa tavannut joukon iloisia räyhääjöitä. Istuin äänetönnä paikoillani, kunnes Edit alkoi laskea leikkiä synkästä ulkomuodostani. Mikä minua oikeastaan vaivasi? – Toiset yhtyivät heti näihin vallattomiin hyökkäyksiin, ja minä jouduin heidän leikkinsä sekä pistopuheittensa esineeksi. Missä olin ollut ja mitä olin nähnyt, kun minusta oli tullut niin ikävä seuratoveri?
»Olen ollut Golgatalla», vastasin vihdoin, »ja nähnyt ihmiskunnan ristiinnaulittuna. Eikö ainoakaan teistä tiedä, minkälaista näytelmää aurinko ja tähdet valaisevat tässä kaupungissa, koska voitte vielä puhua muusta, ajatella muita asioita? Ettekö tiedä, että summattomat joukot miehiä sekä naisia, samaa lihaa ja verta kuin tekin, viettävät ihan ovienne edessä elämää, joka on kehdosta hautaan saakka yhtä ainoata lakkaamatonta kuolintaistelua? Kuunnelkaa! Heidän asuntonsa ovat niin lähellä, että jos maltatte olla nauramatta, kuulette heidän äänensä, – kuulette pienokaisten sydäntäsärkevää valitusta, joiden täytyy imeä kurjuuden kuihtunutta rintaa, kuulette puutteen käsissä eläimiksi muuttuneiden miesten käheitä kirouksia, kuulette naisjoukon rähinää, jonka täytyy myydä itsensä leivän tähden. Mitä olette tukkineet korviinne, kun ette kuule näitä valitushuutoja? Minä en enää kuulekkaan mitään muuta».