"Onpa pelättävissä", kiirehdin huomauttamaan, "että jälkimaailma ei olekaan rakentanut niin korkeata muistopatsasta minun aikani yleisten rauhayhdistysten apostoleille kuin he odottivat."
"He olivat kyllä hyvää tarkoittavia sikäli kuin ymmärsivät epäilemättä", sanoi tohtori, "mutta he näyttävät olleen pelottavan lyhytnäköistä ja upposokeata ihmisjoukkoa. Heidän ponnistuksensa sotain lakkauttamiseksi kansojen väliltä, samalla kuin he rauhallisesti jättivät huomioon ottamatta maailman laajuisen olemassaolon taistelun joka enemmän ihmishenkiä ja kärsimyksiä maksoi yhdessä kuukaudessa kuin kansainväliset sodat kokonaisen ihmispolven eläessä, olivat mitä kuvaavimpia tapauksia jolloin sääskiä siivilöitiin ja kameelia nieltiin.
"Mitä jälleen ihmiskunnan voittoon tulee, joka on johtunut kaikkien sotien ja kansainvälisten sotien mahdollisuuksienkin poistamisesta, näyttää meistä siihen vähemmän kuuluvan todellisten verisaunojen estäminen kuin vanhan kateuden ja myrkyllisen vihan kuoleentuminen, joka katkeroitti kansan toista vastaan yhtä paljon rauhan kuin sodankin aikana, ja veljellisen myötätuntoisuuden ja keskinäisen hyvän tahdon kasvaminen sen tilalle, joka ei mistään heimo- tai maarajoista mitään tiedä."
VANHA ISÄNMAALLISUUS JA UUSI.
Tohtorin puhuessa tarttui silmääni kaukana alhaalla liehuvan lipun hulmuavat poimut. Se oli tähdikäs lippu. Sydämmeni hytkähti sen nähdessäni ja silmäni kostuivat.
"Ah!" huudahdin, "tuollahan on se vanha kunniakas!" sillä niin oli tullut tavaksi kutsu, lippua kansalaissodan aikana ja sen jälkeen.
"Niin", vastasi seuralaiseni, kun hänen silmänsä seurasivat katsettani, "mutta se puolustaa uutta kunniata nyt, sillä missään missä se liehuu ei ole ainoatakaan ihmisolentoa löydettävissä joka sorrettuna olisi tai mitään sellaista puutetta kärsisi minkä ihmisapu voi poistaa.
"Teidän päivienne amerikalaiset", hän jatkoi, "olivat ylen isänmaallisia omalla tavallaan, mutta erotus vanhan ja uuden isänmaallisuuden välillä on niin suuri että se tuskin näyttää samalta tunteelta. Teidän aikananne ja aina ennen lipun vaikutus ja yhdistysvoima oli pääasiallisesti sotamaista laatua. Itsensä uhraaminen kansalle sodassa toisten kansojen kanssa oli se aate jota yleisesti ymmärrettiin sanalla 'isänmaallisuus' ja sen johdonnaisilla, Tietysti täytyi asian niin olla aikoina jolloin kansojen tuli alituisesti olla valmiina taistelemaan toistensa kanssa olemassa olosta. Mutta tuloksena oli että kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunne joutui sotakannalle inhimillisen yhteenkuuluvaisuustunteen kanssa. Pienempi yhteiskunnallinen innostusvoima asetettiin vastakkain suuremman kanssa, ja tuloksena välttämättä täytyi olla koko joukko moraalisia vastakohtia. Liiankin usein olisi isänmaanrakkaudeksi sanottua tunnetta paremmin voinut kuvata vihaksi ja kateudeksi toisia maita kohtaan, vain siitä syystä että toisia oli olemassa, ja piintyneeksi enakkoluuloksi ulkomaisia aatteita ja laitoksia kohtaan — jotka usein olivat paljon parempia kuin kotoiset — vain siitä syystä että ne olivat ulkomaisia. Tämän laatuinen isänmaallisuus oli vaikuttavimpana esteenä sivistyksen kehitykselle lukemattomina aikoina, sillä uusien aatteiden leviämistä vastassa olivat rajat korkeammat kuin vuoret, leveämmät kuin joet ja syvemmät kuin meret.
"Uusi isänmaallisuus on luonnollinen tulos uusista yhteiskunnallisista ja kansainvälisistä olosuhteista jotka alkoivat suuresta vallankumouksesta. Sodat, jotka jo teidän aikananne kävivät harvinaisemmiksi, kävivät mahdottomiksi maailman liiton kautta, ja nyt ne ovat useille sukupolville olleet tuntemattomia. Vanhat kansojen verin tahratut rajat merkitsevät nyt tuskin muuta kuin hallinnollisen mukavuuden vuoksi maa-alueita erottavia rajoitelmia, kuten vartiolinjat Amerikan Yhdysvalloissa. Näiden olosuhteiden vallitessa kansainvälinen kateus, epäluulo, viha ja pelko ovat kuolleet luonnollisen kuoleman. Taisteluiden ja voittojen vuosijuhlat, joilla muinaista isänmaallisuutta elvyteltiin, ovat jo kauan sitten joutuneet unohduksiin. Sanalla sanoen, isänmaallisuus ei ole enää mikään sotainen tunnelma eikä siihen ollenkaan kuulu sotaa muistuttavia yhteyksiä. Samalla kuin lippu on menettänyt entisen merkityksensä ulospäin kohdistuvan ylpeyden esikuvana, on se voittanut uuden tarkoituksen sisäisen sopusoinnun ja keskinäisyyden ylimpänä tunnusmerkkinä; se on tullut yhteiskunnallisen yhteenkuuluvaisuuden näkyväksi merkiksi, jossa kaikkien hyvinvointi on yhtäläisesti ja peruuttamattomasti taattu. Amerikalainen, nyt nostaessaan katseensa kansallislippuunsa, ei muista sen sotilaallista sankariutta toisiin kansoihin verrattuna, ei entisiä taistelujuhlia, eikä mahdollisia tulevaisia voittoja. Hänelle eivät hulmuavat poimut mitään sellaisia ajatelmia mieleen tuo. Ne pikemmin muistuttavat niitä veljellisyyden sopimuksia, joiden mukaan hän kaikkien kansalaistensa keralla on velvollinen turvaamaan jokaisen yhdenlaista arvoa ja hyvinvointia kaikkien yhteisvoimalla.
"Vanhanaikasten isänmaallisten aatos oli että ulkomaalaiset olivat ainoita ihmisiä joiden käsissä lippu voi häväistystä kärsiä, ja ilmoitus etiketin laiminlyömisestä sen suhteen heidän puoleltaan kiihoitti tavallisesti kansan isänmaalliseen mielipuolisuuteen. Sen tapainen tunne olisi nyt yksinkertaisesti käsittämätön. Meidän mielestämme ulkomaalaisilla ei ole minkäänlaista voimaa lipun häpäisemiseen, sillä heillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä eikä senkään kanssa mitä se edustaa. Sen kunnian tai häpeän täytyy riippua siitä kansasta, jonka velvollisuusluottoa tosiinsa, ylläpitämään yhteiskunnallista sopimusta, se edustaa. Vanhan ajan isänmaalliselle ei ollut mitään sopimatonta siinä näytelmässä, kun kansallisen yhtenäisyyden tunnusmerkki liehui kaupungeissa jotka suitsusivat mitä inhottavinta sortoa, olivat täynnä irstautta, kerjuuta ja sanomattoman kurjuuden luolia. Nykyisen katsantokannan mukaan, jos hetkeksikään maan jossain kolkassa olisi kansalaiselta riistetty täysi tasa-arvoisuuden nautinto-oikeus, se jo muuttaisi lipun merkityksen kopeilevaksi valheeksi ja ihmiset närkästyksissään vaatisivat että se on alas hinattava eikä nostettava, ennenkuin vääryys on korjattu."