"Lyhyesti", sanoin, "samoin kuin me järjestelmämme valitessa teimme ihmiset asiain mukaisiksi, pidätte te järkevämpänä muodostaa asiat ihmisten mukaisiksi?"
"Se on todellakin", vastasi tohtori, "peruserotus vanhan ja uuden järjestyksen välillä."
Kuljimme ääneti muutaman hetken. Vihdoin tohtori sanoi: "Minä koetin muistella muuatta lausetta jota te äsken käytitte ja joka osotti laajaa erotusta sen merkityksen välillä mitä samalla lauseella ymmärrettiin teidän päivinänne ja mitä nykyään. Tahdoin sanoa: me ajattelemme että jokaisella joka äänestää tulee olla omaisuustukipiste maassa, ja te huomautitte että muutamilla ihmisillä oli sama aate teidän aikananne, mutta sitä mitä me käsitämme tukipisteellä maassa ei kellään ollut eikä voinut olla teidän talousjärjestelmänne aikana."
"Miksi ei?" kysyin. "Eikö ihmisillä jotka omistivat omaisuutta maassa — miljoonamiehellä, esimerkiksi, kuten minulla — ollut tukipistettä siinä?"
"Siinä suhteessa että hänen omaisuutensa oli maantieteellisesti olemassa maassa saattoi sitä ehkä sanoa tukipisteeksi maan piirissä, mutta ei tukipisteeksi maassa. Se oli yksinomaan jonkun maapalasen omistamista taikka maan jonkun omaisuusosan omistamista, ja omistaja vain kehitti tätä erikoisosaa ja piti siitä huolen lopusta välittämättä. Sellainen erikoistukipiste taikka pyrkimys sen saavuttamiseksi, kaukana siitä että olisi kehittänyt sen omistajasta tai tavoittelijasta yhteishyvälle alttiin kansalaisen, saattoi hänestä yhtä hyvin muodostaa vaarallisen kansalaisen, sillä hänen itsekkäät etunsa olivat taipuvaisia suurentamaan hänen erikoistukipistettään hänen kansalaistovereinsa ja yleisetujen kustannuksella. Teidän miljoonamiehenne — tietysti persoonallisesti tarkoittamatta teitä — näyttävät olleen vaarallisin kansalaisluokka mitä teillä oli, ja sitä juuri tuli odottaa kun heillä oli se mitä te sanotte tukipisteeksi maassa, vaan jota me emme siksi sano. Sillä tavalla omistetulla omaisuudella saattoi olla vain jaottava ja yhteiskunnallisvastainen vaikutus.
"Me tarkoitamme tukipisteellä maassa jotakin sellaista jota kukaan ei ollut mahdollinen omistamaan, ennenkuin taloudellinen yhteisetuisuusoli sijoitettu kapitaalin yksityisomistuksen tilalle. Itse kullakin, niin miehellä kuin naisella, tietysti on oma kotinsa ja oma maapalansa, jos sitä haluaa, ja aina niin miehellä kuin naisellakin omat tulonsa mielensä mukaan käytettäväksi; mutta ne ovat vain käytettäviksi luovutettuja eivätkä ne, kun aina ovat samanlaisia, voi tuottaa mitään perustetta epäsovulle. Kansan kapitaali, kaiken tämän käytännön lähde, on jakamattomasti kaikkien yhteinen, ja mahdotonta on että mitään itsekkäistä perusteista johtuvia riitoja syntyisi tämän yhteisedun hallitsemisesta, josta kaikki yksityisedut riippuvat, miten mielipiteet sitten toisistaan eroavaisivatkin. Kansalaisen osuus tässä yhteisessä pääomassa on eräänlainen tukipiste maassa joka tekee mahdottomaksi toisen edun loukkaamisen loukkaamatta samalla omaa etua taikka oman edun edistämisen samalla tavalla kaikkia toisia etuja edistämättä. Sen taloudelliseen laajuuteen nähden sanottakoon että se saattaa 'kultaisen säännön' hallituksen itsetoimivaksi periaatteeksi. Mitä tahdomme tehdä itsellemme, se meidän täytyy välttämättä tehdä toisillekin. Aina siihen asti kun taloudellinen yhteisetuisuus teki mahdolliseksi tässä muodossa toteuttaa aate että kullakin kansalaisella tuli olla tukipiste maassa, ei kansanvaltaisuus järjestelmällä ollut milloinkaan ollut mahdollisuutta kehittää taipumuksiansa."
"Näyttää siltä", sanoin, "että teidän taloudellisen yhdenvertaisuuden perusperiaatteenne, jonka minä olen luullut pääasiallisesti tähtäävän ja tarkoittavan kansan aineellisen hyvinvoinnin etua, onkin aivan yhtä paljon valtiollisen politiikan periaatetta hallituksen varmentamiseksi."
"Niin se varmaan on", vastasi tohtori. "Meidän taloudellinen järjestelmämme on yhtä valtioviisas kuin inhimillinenkin toimenpide. Tiedättehän että jokaisen hallituksen vaikuttavaisuuden tai pysyväisyyden ensi ehtona on että hallitusvalta suoraan, muuttumatta ja ylinnä harrastaa yleistä hyvinvointia — se on, koko valtion kukoistusta erillään sen kaikista osista. Monarkian vahvana puolena oli ollut se että kuningas maan omistajana itsekkäistä syistä tätä harrastusta tunsi. Virkavaltaisella hallitusmuodolla oli yksinomaan tästä syystä aina jonkinlaista raakalaatuista vaikuttavaisuutta. Toiselta puolen oli kansanvaltaisuuden tuhoavana heikkoutena sen negatiivisen jakson aikana ennen suurta vallankumousta se että kansalla, joka oli hallitsija, oli yksilöllisesti vain epäsuoraa ja kuviteltua harrastusta valtioon kokonaisuudessaan tai sen koneistoon nähden — sen todellinen, pääasiallinen, muuttumaton ja suoranainen harrastus oli keskittyneenä persoonalliseen kohtaloon, yksityiseen tukipisteeseen, erillään ja vastakkaisena yleisestä tukipisteestä. Innostuksen hetkinä he saattoivat yhtyä kannattamaan yhteiskuntaa, mutta enimmäkseen tällä ei ollut mitään valvojaa, vaan oli alttiina ihmisten ja puolueitten suunnitteluille jotka kokivat ryöstää yhteiskuntaa ja käyttää hallituskoneistoa persoonallisiin tai puoluetarkoituksiin. Tämä oli kansavaltaisuusrakenteen heikkoutta, jonka vuoksi se ensi nuoruutensa elettyään muuttui vaihdellen sikäli kuin rikkauden erilaisuus kehittyi kaikista hallitusmuodoista mädänneimmäksi ja arvottomimmaksi ja herkimmäksi väärinkäytökselle ja turmelukselle itsekkäisten, persoonallisten ja luokkatarkoituksen hyväksi. Sitä heikkoutta kesti niin kauvan kuin maan kapitaali, sen taloudelliset edut, olivat yksityisten käsissä ja se voitiin parantaa vain yksityiskapitalismin perinpohjaisella hävittämisellä ja yhdistämällä kansan kapitaalin yhteisen valvonnan alaiseksi. Kun tämä oli tehty, niin sama taloudellinen peruste — joka kapitaalin ollessa yksityisten käsissä pyrki hävittämään sen yleisen innon joka on kansanvaltaisen elämän henki — tuli mitä voimakkaimmaksi yhteen liittäväksi mahdiksi ja saattoi kansan hallituksen ei ainoastaan ihanteellisesti kaikkein oikeuden mukaisimmaksi, vaan käytännöllisesti kaikkein menestyksellisimmäksi ja vaikuttavimmaksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Kansalainen joka tähän asti oli ollut yhden osan esitaistelijana jälellä olevaa vastaan, tuli tässä vaihdoksessa kokonaisuuden valvojaksi."
LUKU IV.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan pankkihuone.