Vihdoin hän sanoi:
"Mistä me puhuimmekaan? Ai niin, nyt muistan — noista toisista naisista. Minulla on tehtävänä tunnustus. Olen koko tämän ajan ollut syypäänä eräänlaiseen petokseen taikka ainakin totuuden peittämiseen, joka ei enää saa jatkua hetkeäkään. Minä toivon varmasti että annat minulle anteeksi ajatellessasi syitäni, etkä —"
"Etkä mitä?"
"Etkä liian paljon hämmästy."
"Sinähän saat minun kovin uteliaaksi", sanoin. "Mikä on tämä salaisuus? Minä luulen voivani kestää sen paljastamisen."
"Kuule sitten", hän sanoi. "Sinä ihmeellisenä yönä, joillain sinut ensi kerran näimme, oli tietysti hartaana pyrkimyksenämme että voisit päästä hämmästymästä useampaa niistä merkillisistä tapauksista, jotka olivat tapahtuneet teidän päivienne jälkeen, kuin oli välttämättä nähtävissäsi, ennenkuin olit täysin tuntoihisi päässyt. Tiesimme että sinun aikanasi naiset yleisesti käyttivät pitkiä hameita, ja me arvelimme että sinua epäilemättä oudosti hämmästyttäisi, jos näkisit äitini ja minut nykyaikaisissa puvuissa. No niin, vaikka hameettomat puvut ovat yleisesti — jotenkin kaikkialla — käytännössä useimmissa tilaisuuksissa, on kaikkia mahdollisia pukuja, muinaisia ja nykyisiä, kaikkien heimojen, ikäkausien ja sivistysasteiden, joko varastossa tai mahdollisimman lyhyessä ajassa saatavissa puodeista. Meidän oli sentakia sangen helppoa saada itsellemme vanhanaikuiset puvut, ennenkuin isä sinut meille esitti. Hän kertoi että kansalla teidän päivinänne oli satoja ajatuksia sopivaisuudesta ja soveliaisuudesta naisten suhteen, joten oli paras näin tehdä. Voitko antaa meille anteeksi, Julian, kun sillä tavoin olemme tietämättömyyttäsi käyttäneet?"
"Edith", sanoin, "yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sangen monia laitoksia joita suvaitsimme, koska emme tienneet miten niistä päästä, mutta hituistakaan parempaa niistä ajattelematta kuin te, ja yksi niistä oli vaatetus jota naisemme käyttivät itseänsä salapukuun pukeakseen ja rampautuakseen."
"Pääsen siis helpommalle!" huudahti Edith. "Minä suorastaan vihaan näitä kauheita säkkejä, enkä tahdo niitä kantaa hetkeäkään kauempaa!" Ja pyytäen minua odottamaan hän juoksi sisälle huoneeseen.
Viisi minuuttia ehkä odottelin lehtimajassa, jossa olimme istuneet, ja kun sitten kuultuani keveitä askeleita ruohostossa katsahdin ylöspäin näin Edithin silmissä hymyilevä kurillisuus seisovan edessäni nykyaikaisessa puvussa. Olen nähnyt hänet siinä puvussa sadoissa vaihdemuodoissa sen jälkeen ja olen perehtynyt sen taipuvaisuuteen loppumattomiin vaihdoksiin, mutta minä en usko että suurinkaan taiteilija värinsä ja talttansa avulla voisi uudelleen luoda minuun sitä lumoavan hämmästyksen vaikutusta jonka tämä sangen yksinkertainen ja nopeasti suoritettu pukeutuminen sai aikaan.
En tiedä miten kauan seisoin häntä katsellen ajattelemattakaan mitään sanoa, mutta silmäni epäilemättä todistivat kyllin selvästi, miten ihastuttavalta hän minusta näytti. Hän kuitenkin tuntui näkevän jotakin muutakin minun ilmeissäni, sillä vihdoin hän sanoi: