"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää mitä sinä mietit mielesi pohjalla! Se mahtaa olla jotakin juhlallisen hullua. Miksi sinä käyt niin punaiseksi?"
"Punastun itseäni", sanoin, enkä muuta tahtonut hänelle sanoa, vaikka hän kovasti minua kiusasi. Nyt pitkän väliajan jälkeen voin sanoa totuuden. Ensi tunteeni, lukuunottamatta valtavaa ihastustani, oli ollut lievää hämmästystä sen ehdottoman levollisuuden ja tyyneyden johdosta jolla hän kesti töllistelemiseni. Tämä on sellainen tunnustus joka tuntunee käsittämättömältä kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoista, ja Jumala suokoon etteivät he milloinkaan pääse sille näkökannalle joka saattaisi heidät kykeneviksi sitä paremmin ymmärtämään! Minun päivieni nainen, ellei ollut ammatillisesti tottunut käyttämään tämänlaista pukua, olisi joutunut hämilleen ja helposti kipeäksikin ainakin ajaksi niin terävän tarkastelun alaiseksi jouduttuaan, vaikkakin tarkastaja olisi ollut veli tai isä. Minä olin valmistautunut näkemään ainakin jotakin heikkoa hämmennystä Edithissä ja siksi hämmästyin hänen käytöstapaansa joka yksin kertaisesti vain osotti vilpitöntä tyytyväisyyttä ihailuni johdosta. Minä huomautan tästä hetkellisestä kokemuksesta, koska se minusta aina on näyttänyt erikoisen selkeällä tavalla kuvaavan sitä vaihdosta joka on tapahtunut niin eri sukupuolten välisissä tavoissa kuin heidän sisäisessä käytöksessäänkin entisen elämän jälkeen. Itseni puolustukseksi täytyy minun kiirehtiä lisäämään että tämä ensimmäinen hämmästyksen tunne hävisi samalla kuin se syntyikin, silmänräpäyksessä, kahden sydämmen tykinnän välillä. Hänen kirkkaista levollisista silmistään sain nykyaikaisen miehen katsantokannan naiseen nähden alituisesti pysyväksi. Silloin punastuin häveten itseäni. Sen punastumisen salaisuutta ei silloin olisi hurjain hevostenkaan avulla minusta kiskottu, vaikka olen sen hänelle kertonut jo kauvan sitten.
"Minä ajattelin", sanoin, ja sitä myös todella ajattelin, "että meidän tulee olla suuressa kiitollisuuden velassa kahdennenkymmenennen vuosisadan naisille siitä että he ensi kerran ovat päästäneet näkyville miesten puvun taiteelliset mahdollisuudet."
"Miesten puvun", hän kertasi, kuin ei olisi täysin ymmärtänyt tarkoitustani. "Tarkoitatko minun pukuani?"
"Sitä tietysti; sehän on miehen puku, luullakseni, vai miten?"
"Miksi enemmän miehen kuin naisen?" hän vastasi yksinkertaisesti. "Oh niin, unohdin hetkeksi, kenen kanssa puhun. Minä ymmärrän; sitä pidettiin miehen pukuna teidän päivinänne, kun naiset pukeusivat merenneidoiksi. Sinä kai pidät minua typeränä, kun en nopeammin käsittänyt ajatustasi, mutta olenhan kertonut sinulle että olin huono oppilas historiassa. Kaksi täyttä sukupolvea ovat nyt niin naiset kuin miehetkin pitäneet tätä pukua, ja vain historian professorin mieleen saattaisi juolahtaa ajatus sen omaksumisesta enemmän miehille kuin naisille. Se on meistä vain ainoa luonnollinen ja sopiva pukukysymyksen ratkaisu, joka on pääasiassa samallainen kummallekin sukupuolelle, koska kummankin ruumiin muoto on sama yleisissä piirteissään."
LUKU VII.
Uutta hämmästyttävää.
Erittäin somat värivivahdukset Edithin puvussa saattoivat minun huomauttamaan että nykyajan pukujen väriluonne tuntui yleisesti olevan sangen valoisa verrattuna minun aikanani käytännössä olleisiin.
"Tulos", sanoin, "on hyvin miellyttävä, mutta jos tahdot antaa anteeksi varsin arkipäiväisen huomautuksen, niin minusta tuntuu että kun koko kansa käyttää tällaisia somia väriyhteyksiä puvuissaan, niin pesulaskut nousevat koko suuriksi. Minun mielestäni koko kansallisen rahaston pitäisi olla vaarassa, jos pesulaskut ovat vain niin suuret kuin niiden luulisi olevan."