Erottuamme paperin valmistustehtaan superintendentistä sanoin Edithille että olin aamupäivän kuluessa saanut niin paljon uusia vaikutelmia ja uusia mietelmiä kuin mielessäni jaksoin sulattaa ja että tunsin tarvitsevani lepuuttaa mieltäni hetkeksi jotakin sellaista näkemällä — jos sellaista voisi olla — joka ei ollut muuttunut tai parantunut viime vuosisadalta.
Hetken mietittyään Edith huudahti: "Minä tiedän! Älä kysy mitään, vaan tule kanssani."
Heti päästyämme hänen määräämälleen tielle hän kävi käsivarteeni ja sanoi: "Kiirehtäkäämme hiukan."
Kiirehtiminen oli yhdeksännentoista vuosisadan sääntönä. "Hurry up!" oli enimmän käytetty lause englannin kielessä, ja se olisi pikemmin kuin "E pluribus unum" sopinut Amerikan kansan ponsilauseeksi, mutta ensi kerran nyt huomautus kiireestä sattui huomiooni sen jälkeen kuin olin ruvennut elämään kahdennenkymmenennen vuosisadan päivinä. Tämä seikka sekä seuraajani kosketus käsivarteeni kuin olisi siten tahtonut askeleitani jouduttaa sai minun katsahtamaan ympärilleni ja samalla pysähtymään äkisti.
"Mikä tämä on!" huudahdin.
"Se on kovin ilkeätä", sanoi seuralaiseni. "Koetin saada sinut ohi niin ettet olisi sitä huomannut."
Mutta vaikka olin kysynyt mikä oli tämä rakennus jonka edustalla seisoimme, ei kukaan sen paremmin kuin minä voinut tietää mikä se oli. Salaisuutena oli miten se oli saanut jäädä tuohon, sillä keskellä tätä yhdenvertaisuuden loistavaa kaupunkia, missä köyhyys oli tuntematon sana, tapasin edessäni tyypillisen yhdeksännentoista vuosisadan vuokrakasarmin kurjinta laatua — yksi niitä todellisia harakan pesiä joita oli tiheässä kaupungin pohjoispuolella ja muissakin osissa. Ympäristö oli kuitenkin aivan vastakkainen kuin sellaisten rakennusten minun aikanani, ne kun tavallisesti olivat työnnetyt innoittavien kujien ja pimeitten pahalta löyhkäävien pihojen eksyttäviin soliin, jotka olivat ilkeitten tuoksujen höyryäviä säiliöitä ja rajoitetut korkeilla valoa sulkevilla seinillä. Tämä rakennus seisoi yksinään keskellä avointa toria, kuin olisi se ollut joku palatsi tai muu näyttelypaikka. Mutta selkeämmin osottautui yksinäisenä ollen tämän likaisen rakennuksen inhoittava saastaisuus. Siitä tuntui heijastavan synkkä ja kolea ilma jota ei raittiin syyskuun iltapäivän täysteräinen päivän paistekaan kyennyt vallitsemaan. Eipä olisi ketään hämmästyttänyt, vaikkapa keskipäivälläkin olisi nähnyt aaveita noissa mustissa akkunoissa. Oven yläpuolella oli kirjoitus ja minä kuljin torin poikki sitä lukemaan Edithin vastahakoisesti seuratessa minua. Nämä sanat luin keskioven yläpuolella:
"Tämä julmuuden asunto on säilytetty muistona tuleville sukupolville rikkaitten vallinnasta."
"Tämä on yksi niitä aaverakennuksia", sanoi Edith, "joita pidetään kansaa pelottamassa, jotta ei milloinkaan suostuttaisi mihinkään mikä olisi vanhan asiain järjestyksen palauttamista muistuttavaakaan, myöntämällä jollekulle jonkun tekosyyn nojalla taloudellista etua toisen rinnalla. Luullakseni olisi parasta ne repiä pois, sillä enää ei ole olemassa maailmalla vaaraa, että vanha järjestys palautuisi, suurempaa kuin on maapallolla että pyörimisensä kääntäisi toisin päin."
Lapsijoukko nuoren naisen saattamana tuli torin poikki meidän seisoessamme rakennuksen edustalla kulkien ovelle ja siitä ylös mustia ahtaita portaita myöten. Pienokaisten kasvot olivat kovin vakavat ja he kuiskutellen puhuivat.