"Te olette pian kahdennenkymmenennen vuosisadan bostonilaisten ensi luokassa", sanoi tohtori nauraen minun riemulleni. "Sanotaan että meidän nykyaikaisen sivistyksen merkittävänä piirteenä on että kehityksemme tavoittelee kaukaisten esi-isiemme sammakkomuotoa; nähtävästi te ette tahdo asettua joukon kulkua estämään."
Kello oli yksi kotiin saapuessamme.
"Minä luulen", sanoi Edith toivottaessani hänelle hyvää yötä, "että kymmenen minuutin kuluttua olet jälleen yhdeksännentoista vuosisadan ystäviesi joukossa, jos uneksit samoin kuin viime yönä. Mitäpä antaisinkaan jos voisin tehdä sen matkan kanssasi ja itse nähdä miltä maailma silloin näytti!"
"Ja minä antaisin yhtä paljon säästyäkseni sen kokemuksen uudistuksesta", sanoin, "ellei se tapahtuisi sinun seurassasi."
"Tarkoitatko että todella pelkäät uneksuvasi vanhoista ajoista jälleen?'"
"Pelkään niin suuresti", vastasin, "että minulla on hyvä halu istua ylhäällä koko yön välttääkseni toisen sellaisen painajaisen ilmestymistä."
"Rakas ystävä, eihän sinun sitä tarvitse tehdä", hän sanoi. "Jos haluat, niin minä pidän huolta ettei sinua enää sillä tavoin kiusata."
"Oletko sitten loihtija?"
"Jos minä kiellän sinua erikoisesta asiasta uneksimasta, niin et uneksi", hän sanoi.
"Sinä olet kyllä valvovain ajatusteni herratar", sanoin; "mutta voitko johtaa nukkuvaa ajatustanikin samoin?"