Mutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi voinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä, niin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli niin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi kärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.
Kalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon kiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut, vaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen jalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa, niin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui siltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain voisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä vaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän kainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.
Mutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin raskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää sen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi paneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää, että häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen täytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma kuolema.
Amerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja kylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli aivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa. Niissä ei näkynyt tuskan värettäkään.
Istuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen jonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan tähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon sotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He eivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän toivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden sarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman minuutin kuluttua.
Tätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan hyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.
Odotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän päältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin piti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.
Hänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs mies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle. Kalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että hänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä jonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen katseen.