Seisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa vihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat hiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.
"Kas niin!" murahti Kenton. "Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin tarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita."
Sitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä vihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja kääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella suunnalla.
"Se oli kova ottelu — oikein merkillinen", sanoi Kenton kulkiessaan nopein askelin eteenpäin. "Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en ole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja miehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa pyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä puolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi sellaisia pakanallisia tapoja."
Mutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan lopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden turvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti olevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain teeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin Kalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.
Valkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja Kalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla turvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.
Miami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut ollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset olivat hänelle hyvin turmiolliset.
Hänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet melkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi liikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan oli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä. Sitten hän koettaisi päästä jalkeille.
Ensi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan. Hän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti uudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa oli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän kyennyt lähtemään mihinkään.
Hänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa avutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun äärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen säälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan, siitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.