Molemmat tunsivat yht'aikaa toisensa. Miami ja valkoinen mies pudottivat kumpikin pyssynsä ja siepaten puukkonsa kävivät villikissojen tavoin toistensa kimppuun. Hitaan hiipimisen aika oli mennyt ja kiivas taistelu oli alkanut, johon molemmat riitapuolet antautuivat silmittömällä raivolla.
Harvoin lienee kaksi vihollista ollut niin tasaväkisiä, ja taistelun tulos oli kauan aikaa ratkaisematon. Heti hyökätessään suuntasivat molemmat toisiansa kohti hurjan iskun, joka väistettiin. Sitten he alkoivat kiertää ympäri, ollen varuillaan ja vahtien pienintäkin tilaisuutta, jolloin voisi vastustajaa vahingoittaa.
Pensaat tallautuivat sukkelaan maahan ja pian heidän taistelupaikkansa oli aivan sileä. Iskuja sateli ja taistelevat hyökkäsivät ja peräytyivät ja kiertelivät toistensa ympärillä alati varuillaan. Kentonin metsästysmekon hiha oli viilletty auki ja käsivarressa oli pieni haava, mutta Miami-soturi oli vielä aivan vahingoittumaton. Äkkiä Kalkkarokäärme syöksähti eteenpäin ja peräytyi, mutta hyökkäsi vielä kerran, ja nuo molemmat taistelevat töytäsivät yhteen. Valkoinen mies tarttui vasemmalla kädellään kiinni intiaanin kalvoseen ja kohotti aseensa iskuun, kun samassa vastustaja tarttui samalla taivalla kiinni hänen kalvoseensa. Muutaman minuutin ajan:! he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään raivosta kuohuen.
Kenton koetti kaikin voimin vääntää intiaanin kättä taaksepäin pakottaakseen hänet pudottamaan veitsen, mutta intiaani vastusti rautaisin voimin ja koetti samalla tavalla vääntää veistä valkoisen miehen kädestä. Kenton oli varma onnistumisestaan ja väänsi hirveällä voimalla intiaanin käden auki, jolloin veitsi putosi maahan, mutta Kentonin veitsi joutui heti sen viereen, sillä intiaani oli yhtäläisellä vastustamattomalla voimalla aukaissut valkoisen miehen käden.
Nyt olivat molemmat aseettomia, sillä Miami-soturin vyössä olevaa sotatapparaa ei voinut käyttää tällaisessa ottelussa, kun taistelevat olivat aivan yhteen kietoutuneet. Vastustajat olivat yhtäkkiä joutuneet hurjaan painiskeluun, ja Kenton, joka oli rajaseudun taitavimpia paininlyöjiä, huomasi pian, että kaikki hänen taitonsa ja voimansa pantiin kovalle koetukselle tuon jäntevän Miami-soturin kanssa.
Kummankin painitapa oli hiukan erilainen ja siitä johtui, että jompikumpi sai silloin tällöin jonkun edun. Mikään työ ei voinut olla uuvuttavampaa, ja vaikka molemmat olivat loistavassa kunnossa, niin he tuskin jaksoivat seisoa.
Mutta uupumuksen voitti pian se niin sanottu "sisu", ja jälleen väännettiin ja likistettiin yhtä raivokkaasti kuin alussakin. Molemmat kaatuivat äkkiä pitkin pituuttaan maahan Miamin puukon lähelle, johon molemmat kädellään ulottuivat. Kentonin veitsi oli parahiksi liian kaukana. Mul-keep-mo oli pyörtyvinään ja hellitti otteensa hetkeksi, mutta samassa hän ojensi kätensä salamannopeasti puukkoa tavoittaakseen. Hän oli nopea, mutta Kenton oli yhtä nopea, ja he tarttuivat veitsen kahvaan aivan yhtä aikaa.
Mutta Miamin ote oli lujempi, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei valkoinen mies voinut vääntää veistä hänen kädestään. Huomatessaan, että hänen täytyi pian hellittää otteensa, päästi Kenton puukon kädestään ja iski samassa intiaania hirvittävällä voimalla käsivarteen, jolloin puukko kirposi monen askeleen päähän, sillä intiaanin ote ei ollut vielä kyllin varma.
He olivat jälleen aseettomat, paitsi mitä luonto oli heille lahjoittanut, ja taistelu jatkui villieläinten raivolla.
Tuon merkillisen ottelun tässä käänteessä huomasi Kenton ensi kerran, että hän oli voitolla, sillä hänen vastustajansa alkoi selvästi väsyä. Hän ei suonut intiaanille sekunninkaan hengähdysaikaa, vaan pitkitti taistelua säälimättömästi, kunnes arveli vastustajansa olevan aivan menehtymäisillään. Silloin hän tarttui intiaania vyötäisistä, nousi äkkiä seisoalleen, astui kiireesti jokitörmälle ja paiskasi hänet sellaisella vauhdilla alas, että olisi luullut hänen viimeisenkin elonkipinänsä sammuneen.