Siitä seurasi, ettei kumpikaan saanut tämän ajan kuluessa toisesta vähintäkään käsitystä. Siitä he olivat molemmat varmoja, että he olivat toistensa vihollisia, ja sentähden oli mahdotonta olla liian varovainen. Kumpikaan ei edennyt eikä peräytynyt. He olivat kahden taitavan nyrkkeilijän tapaisia, molemmat odottivat, että toinen paljastaisi jotenkin itsensä, jolloin toinen heti kävisi kimppuun.
Äkkiä kuuli Kenton kuin lehden kahinaa, ja hänen kasvoilleen levisi julma hymy.
"Koska hän on väsynyt minua odottamaan, niin minäpä odotan häntä", ajatteli Kenton.
Muutamia minuutteja kului, ja jälleen kuului heikkoa kahinaa, mutta lähempää kuin äsken.
"Hän tulee tännepäin", päätteli Kenton melkein polvilleen kyyristyen; "sentähden jään tähän, sillä hän saapuu tuossa tuokiossa."
Mutta Miami-soturi lähestyi niin hitaasti, että se olisi saanut melkein jokaisen kärsivällisyyden loppumaan. Ja miten olikaan, niin Kenton päätti jonkun ajan kuluttua uskaltaa astua askeleen tahi pari eteenpäin.
Samalla kuin Kenton otti askeleen, eteni Kalkkarokäärmekin hiukan, ja välimatka heidän välillään lyheni jälleen. Sitten seisoivat molemmat vähän aikaa liikkumattomina, kunnes he taas aivan samalla hetkellä astuivat pari askelta eteenpäin. Molempien toiminta sattui aivan yht'aikaa.
Mutta odotus loppui — Simon Kenton ja Miami-soturi Mul-keep-mo seisoivat vastakkain.