Samalla hetkellä kuin soturi hypähti taaksepäin, huomasi myös vieras siitä aiheutuneen melun ja oli heti varuillaan. Ilmeisesti oli tässä kaksi eränkäynnin mestaria joutunut vastakkain.
Syvä ja täydellinen hiljaisuus seurasi, jonka aikana Kalkkarokäärme hiljaa liukui edemmäksi oikealle, kunnes hän oli noin kahdenkymmenen jalan päässä paikasta, jossa hän oli noussut rannalle. Tämä liike suoritettiin täydellisen äänettömästi, niin että törmällä oleva vieras ei voinut mitenkään saada selvää soturin olinpaikasta. Hän saattoi kyllä nähdä hänet nousemalla ylös, mutta samassa olisi myös punainen mies nähnyt hänet.
Kätkeydyttyään näin, kuten voinee sanoa, vahti Miami-soturi toisen liikkeitä. Törmän reuna oli aivan äkkijyrkkä ja juuri niin korkea, että hän pitäen vasemmalla kädellään reunasta kiinni saattoi nähdä sen ylitse ja tarkastella metsän reunaa tarvitsematta liikahduttaakaan lanteitaan ja jalkojaan. Nojaten näin hän katseli tutkivasti pensaikkoja ja kuunteli niin kiinteästi ja valppaasti, että sitä on meikein mahdotonta tässä kuvata.
Kalkkarokäärme otaksui, ettei toinen voinut aivan tarkalleen tietää hänen piilopaikkaansa, ja tuo vieras ei Voinut liikahtaa askeltakaan aiheuttamatta jotakin melua, Vaikka hän olisi ollut kuinka varovainen hyvänsä. Kalkkarokäärmeen kuulon herkkyys oli kehittynyt huippuunsa ja hän keskitti sen toimintaan kaiken tarkkuutensa, niin että pieninkään risahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta Simon Kenton, joka oli vain jonkun askeleen päässä, keksi Miami-soturin läsnäolon juuri samalla hetkellä kuin hänetkin huomattiin. Hän päätti myöskin saada selville, oliko toinen ystävä vai vihollinen, ja hän oli siinä yhtä taitava kuin edessäpäin törmän reunan takana piilotteleva soturikin.
Hän kyllä epäili vähän, että tuo toinen oli vihollinen, mutta hän ei voinut olla siitä aivan varma ottamatta tarkempaa selkoa. Vaistomaisesti hän tiesi, että toinen oli häntä harhaan johtaakseen ryöminyt edemmäksi, mutta, kuten jo sanoin, Miami-soturi oli toiminut niin äänettömästi, ettei Kentoninkaan harjaantunut kuulo voinut määritellä, oliko hän mennyt oikealle vai vasemmalle.
Törmän reunan takana olija oli toisin sanoen aivan suojaton, sillä oksat ja pensaat eivät kätkeneet häntä, mutta sentähden hän saattoikin muuttaa asemaansa aivan kuulumattomasti. Kentonin täytyi sitävastoin taivuttaa ympäröivää kasvullisuutta sivulle voidakseen muuttaa paikkaa, ja juuri siinä intiaani arveli vihollisensa ilmaisevan itsensä.
Kenton oli suunnitelmastaan täysin selvillä ja astui vain askeleen sivulle. Siinä hän oli yhtä turvallinen kuin jos hän olisi mennyt kymmenen kertaa kauemmaksi, sillä jos toinen ampuisi siihen paikkaan, josta risahdus oli kuulunut, niin kuula menisi harhaan.
"Jos hän on valkoinen, niin hän vastaa minulle", ajatteli Kenton ja päästi hiljaisen sihinän, joka ei ollut käärmeen sihinää kovempi. Se oli ollut useat kerrat hänen tuntomerkkinsä ollessaan Boonen, M'Arthurin, Wellsin ja monen muun ystävänsä seurassa, jotka eivät olleet milloinkaan erehtyneet siitä.
Metsästäjä antoi merkin ainoastaan kerran, ja kun vastausta ei kuulunut, niin hän tiesi, että hänellä ystävän asemesta oli edessään vihollinen.
Vaikka tuntuu aivan uskomattomalta, niin kului kokonainen tunti, ettei kumpikaan muuttanut hituistakaan asentoaan. Nuo harjaantuneet metsämiehet tunsivat kärsivällisyyden merkityksen yhtä hyvin kuin eskimokin, joka ei liikahduta lihastakaan kahteenkymmeneen tuntiin odottaessaan avannolla hylkeen näyttäytymistä.