MUL-KEEP-MO.
Toinen henkilö, joka samana iltana, kauan aikaa sitten, oli matkalla lännen aarniometsissä Hocking-jokea kohti, oli eräs Miami-soturi, tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.
Hän oli sotaisan heimonsa voimakkaimpia, taitavimpia ja urhoollisimpia sotureita, ja hän oli valkonaamojen tunnettu leppymättömin vihamies. Hänen nimeänsä kirottiin rajaseuduilla niiden urotöiden tähden, joita hän teki luodikollaan, tomahawkillaan ja metsästyspuukollaan. Hän oli ollut lukemattomat kerrat käsikähmässä valkoisten miesten kanssa, ja hänen ruumiissaan oli parissakymmenessä hurjassa tappelussa saadut arvet. Hänen vihansa oli yhtä hillitön kuin villin eläimen, ja uudisasukasten tunteet häntä kohtaan olivat samanlaiset kuin myöhemmin amerikkalaisten tunteet intiaanipäälliköitä Geronimoa ja Sitting Bullia eli Istuvaa Härkää kohtaan. Niin kauan kuin he saivat liikkua vapaina metsästysmaillaan, oli rajaseutujen rauha uhattu.
Kalkkarokäärme oli rotunsa yhtä komea edustaja kuin Kenton oli kaukasialaisen rodun. Hän oli täysin kuusi jalkaa pitkä ja vartaloltaan suora kuin keihäs. Hän oli miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, hän oli vahva, rohkea, toimelias ja tarkkasilmäinen ja sellainen mies, joka ei pelännyt mitään. Hän oli todellakin soturi, joka hyvin kykeni pitämään pelon vallassa ne, jotka joutuivat hänen raivoisan vihansa esineeksi.
Kun Mul-keep-mo kulki metsien halki, niin hänen käyntinsä oli melkein yhtäläinen kuin Kentonin, mutta sensijaan, että hänellä olisi ollut luodikko olkapäällä, hän kantoi samanlaista asetta sivulla kädessään vaakasuorassa asennossa. Vyössään hänellä oli tomahawki ja metsästyspuukko ja hänen tuimia kasvojaan koristavat maalatut renkaat ja kuviot ilmaisivat hänen olevan sotapolulla, joka oli hänen tavanomainen olotilansa.
Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat merkillisen yhdenkaltaiset kuin tuon valkoisen uudisasukkaan, josta olen teille kertonut. Hänen mustat silmänsä vilkuilivat lakkaamatta puolelta toiselle, ja silloin tällöin hänen äänettömiin mokkasiineihin pistetyt jalkansa pysähtyivät liikkumattomiksi hänen kuunnellessaan yhtä kiinteästi kuin Kenton, ja hänen ihmeellisen herkät aistinsa huomasivat pienimmänkin risahduksen ja liikkeen.
Hän oli matkalla yhtyäkseen läheisyydessä majailevaan soturijoukkoon, ja kun hänellä oli aikaa viljalti, niin hän ei kiiruhtanut käyntiään. Hän kuuli kylläkin etäisen pyssynlaukauksen, mutta hän ei viitsinyt tehdä tutkimuksia saadakseen selville paikkaa, josta laukaus kuului.
Miami-soturi pysähtyi muutamaksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten matkaansa, ja auringon lähetessä taivaanrantaa hän saapui Hocking-joen rannalle paikalle, jossa oli niin vähän vettä, että hän saattoi käydä ylitse kastuen vain polviin saakka. Mokkasiinien ja säärystimien kastuminen oli pieni asia, vaikka ilma oli melkein yhtä kylmä kuin sydäntalvella.
Mul-keep-mo oli astunut pari askelta viettävää törmää ylöspäin, kun hän samassa äkkiä hypähti takaisin ja painautui maahan, niin että hänen päälakensa oli juuri törmän reunan tasalla, jonka ylitse hänen kiiluvat silmänsä katselivat vilkkaasti ja terävästi ja tavalla, jota ainoastaan voi verrata siihen peloittavaan matelijaan, josta hän oli nimensä saanut.
Miami-soturi oli kuullut melkein huomaamattoman risahduksen suoraan edestäpäin. Tavallinen korva ei olisi keksinyt mitään, mutta hän ei ainoastaan kuullut ääntä, vaan oli heti selvillä sen merkityksestäkin: hän oli kuullut askeleen, ja läheisyydessä oli joko ystävä tahi vihollinen, sillä siihen aikaan ei tuossa maailman kolkassa ollut ketään puolueettomia.