Kumpikin soturi piti oikeassa kädessään pitkäteräistä, terävää metsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he hitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä kaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he siirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi sopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun salamannopealla iskulla.
On mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt, jollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja taitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi iskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja Miami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin hänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun aikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään kaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua Kainin merkki otsallaan.
Kolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain, kissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty. Molemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan silmästä silmään.
Äkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen olevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään hiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri, mutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut milloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa nyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle polvelleen.
Samassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski ylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten hänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla puukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.
Miami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin hänen päällänsä.
"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!" sähisi Shawnee ja hänen kasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. "Hänen ei suotu laulaa edes kuolinlauluaan."
"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin. "Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on joutunut hänen armoillensa?"
Mul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka soturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa hän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka hänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut pyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki mitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen voittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan raivoon.
Shawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa kuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi koettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.