"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa sinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt siellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin, olivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja tyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt mutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja päätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon asioista.
"No niin, juuri hänen lähdettyään tuli tieto, että punanahat valmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua, olisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa yhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen pian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla, etteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli mukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä katsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia."
"Todellakin hyviä uutisia", sanoi Brayton iloissaan, "sillä kiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme kertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania piiritti mökkiä viime yönä."
"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä", oikaisi Miami.
"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti", selitti Ripley, "ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten piirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen."
"Sepä hauskaa", sanoi Kenton. "Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme selvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin urhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää vielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan nyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua."
Brayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka lukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja hetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta. Kertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi Kalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan, olivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia, joka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien kömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta mielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän seisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin sydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.
Hän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja ystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän intiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman Shawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka viimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt korvaamattomia palveluksia valkoihoisille.
Miami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen ansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan tuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli johtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut kiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt ensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.
Tapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja Kenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori Ripley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut Miami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen voivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi edelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten puolesta.