XXVI.
ROHKEA KENTON.
Kuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa Daniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka oli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu, osoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.
Naurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän näköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa en ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin hurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon Girty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu kidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista miestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole milloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä."
Miami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas mainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.
Mainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili Miamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin itserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa kohtaan tuntemaa kunnioitusta.
"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni", sanoi Kenton hymyillen, "päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut viimeinen otteluni."
"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi", sanoi Stanwood, eräs metsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.
"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä voimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa kissaeläintä", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja Burrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten Kalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa ymmärrettiin antaa hänelle arvoa.