"Tuskinpa", vastasi Ripley hymyillen; "hän viivähti aukeamalla viime yönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan mökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn kantamalle hänet ammutaan."
"Aion yrittää itse", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.
"Sinäkö?" kysyi hämmästynyt Ripley. "Et sinä voi mennä. Heti kun näyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi."
"Voinpahan koettaa", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen keskustelun. "En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan kuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä ja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu Kalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin tehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme."
Suunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu, että Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja aloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta. Sillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli turvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja siitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.
Mutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä sattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi Kenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin vaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen tärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.
Kun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi vaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään eteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin kanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi valkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut luultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin teroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui Kenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen aukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä vain ajatella saattoi.
Niin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa aukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen yrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi sattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman toiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin päivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.
Kenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen kohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan selvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin, jos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.
"Kuinkahan kauan minä saan odottaa", ihmetteli Kenton, kun noin neljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi nähty tahi tunnettu. "En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä punanahat voisivat huomata minut."