Kuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti hämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä tarkkaavaisesti.
"Niin totta kuin elän, se on Kenton", sanoi hän vavahtaen ilosta; "mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että intiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää, kuinka he eivät ole jo nähneet häntä."
Metsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi mahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään puun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä häntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin. Mutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä vaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.
"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin", päätteli Sutherland.
"Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa."
Sutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän nyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu puhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli Kentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla sisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja päälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä tottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta Sutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.
"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa", sanoi hän hetken päästä. "Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata luulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä näyttää."
Isä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa tyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi huoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.
Toisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice alkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli seurannut Kentonin merkkikieltä.
Kenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen kaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä hän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä huuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän "äänettömän puheen".
"Hän tahtoo tulla sisään", sanoi Alice.