Scipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut uskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio kahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta kuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.
Hän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan sellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä kiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi kertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin ankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä tahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä; mutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta huomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt ajoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat kaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui ilmoille äänekäs voihkaus.
Intiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan noustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän saaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa vesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua neekerin rautaisesta otteesta.
Siihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen pyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi sotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen neekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta hän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.
Pysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet maahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän sammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa on liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta jonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.
"Siinä sait", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella ylpeydellä. "Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että voit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen mukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään. Sitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi puukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani."
Riistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän ollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka todennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli lähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää mitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän joutuisi vielä heidän kynsiinsä.
"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut löytävätkin", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille ilmansuunnille. "Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja kätkeä siten jälkeni."
Hän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän riensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on nähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien huonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.
Scipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin, mutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta tietä joelle.