"Mitäs nyt teemme?" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin ylöspäin kääntyneitä kasvoja. "En ole välskäri enkä voi sitoa jalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne siellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä vihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti."
Tämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi selville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet ilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun vihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän varmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.
"Hän on suuri soturi", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen kysyvän katseen, "hän, valkoinen mies — se Kenton."
"Ah!" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään ylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen. "Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää, kuinka hän jätti teidät henkiin."
"Suuri soturi luuli — Kalkkarokäärme kuollut."
"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari", sanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille häivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. "Mutta nyt ei ole aikaa muistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se myrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en ymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän paikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami."
Näitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen. Kalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi täydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan intiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään asiasta parhaimpansa mukaan.
Mul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana, ja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää kohti.
Tämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei ollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen veljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle, kun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen hätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja koska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana, että hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin päästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.
"Sitten on asia selvä", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa. "Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä, niin minä kannan teitä."