Tuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli luultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe tunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen ystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet kuoliaaksi viime yönä.
"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!" sanoi hän huokaisten helpotuksesta toisten nauraessa.
"Huono ampuja et ole", huomautti isä, "mutta sinä satuit laukaisemaan hiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia vähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme."
"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?" kysyi mrs Sutherland tuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.
"Sitä ei tarvitse epäilläkään", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. "Vuosi sitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten häntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän, minkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan saavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä."
"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan
Braytonin ansio?" huomautti uudisasukas.
"Osuit oikeaan. Ohoh", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin äkkiä, että toiset hätkähtivät, "olinpa unohtaa jotakin!"
"Mitä sitten?" kysyi säikähtynyt Alice.
"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen erehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä."
Nuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä, rupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut vielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät äänettöminä.