"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?" kysyi Alice.
"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa palata tänne seinien suojaan."
"Voin luvata sinulle", lisäsi äiti, "ettemme palaa takaisin, ellei se ole viimeinen keino henkemme pelastukseksi."
"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa", lisäsi Kenton, joka lopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli kuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. "Teidän täytyy muistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian kiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut näkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen."
"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä", sanoi isäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.
"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli. Eihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he tietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon."
"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?" kysyi
Alice.
"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni mahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä hetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa olemme teidän ja punanahkojen välissä."
Huomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt peloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella puolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.
"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa", huomautti mrs Sutherland.