Ripley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan penikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä murteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.
"Ei mitään hätää", vastasi toinen sydämellisesti. "Kun tunnen väsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä kulkea jonkun penikulman."
Brayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan, kunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.
Avuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan huudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin kuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.
Vastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja luulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.
"Ah!" huudahti Ripley, "nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole täältä kaukanakaan."
Kuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä, vaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla Miami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.
Koska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen onnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli luultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.
Sentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen avoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen Shawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo julma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin metsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.
Vaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään mielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä nähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.