Eräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli heidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan. Saavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa maahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta. Vaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla kielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja päällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin Mul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja jos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta minuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään kohotettu häntä vastaan.
Ripley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi jonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät tapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.
Shawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan lyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti pikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli tehtävä.
Kumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän käsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin merkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka kuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja, ennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.
"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita", huomautti Ripley ymmärtäen, että soturi oli saanut hoitoa. "Tahdon sanoa teille hyvästi, Mul-keep-mo."
Hän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä kasvoillaan outo ilme.
"Ei mennä — pian pimeä — jäädä tänne — täällä ruokaa."
"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen soturi ei pelkää yötä." Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä sydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella heilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat häntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.
"Hyvä on", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. "Enpä tiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei Mul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle. Toiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia juuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet päinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa vähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä."
"Olisi liikaa", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea aloitettuun suuntaan, "toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin lopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs heistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa, koska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan, ja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin ystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja", lisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, "kuka tietää, jollei hän pistä puukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu olemaan hänen suopeutensa tarpeessa."