"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin. He eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, vaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut avuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä."
Tapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin kuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran kulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos shawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää heidät jäljiltään.
Brayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus oli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien intiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta sotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille hävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon Kenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat metsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä olevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin he veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.
Vaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä ainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän oli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.
Siellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat sotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä, niin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä yhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen, mutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs tehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti, ettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut tiedusteluretkellä.
Yö oli jotakuinkin pilvinen ja kuutamo niin heikko että puiden alla vallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon, mutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle yötä.
Silloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa shawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti levähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.
Että hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään. Oikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään kärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.
Pysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen murskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan korkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan maata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva piilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.
Ripley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut itselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy vieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin olisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman päässä.