"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi paljoakaan."
"Jos nyt jätämme heidät", jatkoi isä, "niin he ovat mennyttä. Tiedämme heidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme."
"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa niin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä. Iltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille, että siirrymme pois tästä paikasta."
Sureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies saattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen rakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa heidän tiedettiin olevan.
Brayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin menettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli noita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin hitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa ennen pimeän tuloa.
Hän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista, mutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.
Hän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista Kenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten oli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä pitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta pitkän matkan päässä.
Edellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice olleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat sattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja osasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin uhatessa.
Metsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät pelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen tilanteeseen joutuneita, missä he olivat.