UHKAAVA TILANNE.
Kun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion puoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti päinvastaiseen suuntaan.
Kaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että oli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa — vaikka lukija lienee saanut toisenlaisen käsityksen — että taistelu metsässä kesti vain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön rannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.
Pyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia punanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei vieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit lopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän pahinta jälkeä.
Valkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan kuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat oikeaa kuulasadetta.
"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle", sanoi Kenton, "ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on asian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme."
"Niin kai —"
"Alas!" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden heiluvan hyvin tutulla tavalla.
Ainoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian hidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni asia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin kuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri lähteneet.
Kentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan suojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.