"Annoin punanahalle viimeisen tuomion", lausahti metsästäjä kylmästi ja ryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja tutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta ampua jonkun vihollisen.
"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin", sanoi Brayton. "Kuula pyyhkäisi hyvin läheltä."
"Niin minäkin luulen", sanoi Scipio, "koska se pahus sattui minuun."
"Sinuunko? Mihin?"
"Päähän", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä lakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän naarmun tapaista haavaa. "Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt niin ollen vahingoittamaan enää toisia."
Scipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka uskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen taitavimpia miehiä suuressa lännessä.
Ohion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen yritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin ripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia vihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä rannasta.
"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua", huomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta ilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.
Siinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti selittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi olleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun tarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin mitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen uranuurtajat.
Jokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat intiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa, sivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta äkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren venheen rinnalle.