Onhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja urhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen miehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi ollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta metsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät peräytymään.
Mutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi "pitkäpuukkoiset", kuten intiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä venheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat eivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa uivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa suurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin, että tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö. On tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten lukumäärä todellakin oli.
"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa", huomautti Kenton katsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla lastattua kanoottia.
"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua", sanoi Sutherland.
"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä", lisäsi Kenton, "mutta muutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta."
Intiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten soturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa rannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi miestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin aseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.
Nuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki melojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään, tutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin lähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä sotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.
Metsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen vihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen kimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja molemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan, paitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja liikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.
Juuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin kanoottien kääntyvän hieman vasemmalle — eli valkoisia kohti.
"Olkaa varuillanne", kuiskasi Kenton. "Näyttää siltä kuin he aikoisivat yrittää."