Ilta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen taakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei sitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen Kalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen kauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa, tahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.
Brayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen rannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut, ettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.
Ilta oli tuskin pimennyt, kun venheen perässä oleva paksuun köyteen sidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia kyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin pysähtyi.
"Nyt, pojat", sanoi Kenton, "menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä naisten hyväksi."
XXXVI.
ALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.
Alice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin luottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin kuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.
Heitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy kädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin tällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu kiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan harkintaansa.
Vaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä suoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa vasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he nähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien suurta venhettä.
Astuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti joka taholle.