"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa", ajatteli nuorukainen kuultuaan metsästäjän viimeisen huomautuksen, "ehkä hän on oikeassa — mitä minä en kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä pelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme tiehemme heidät hyläten."
Joku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion vieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet kuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.
"Mitä kuuluu, Scipio?" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät mietteensä.
"Olen pahoillani tähtenne."
"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä."
"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä", jatkoi neekeri täysin tosissaan. "Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan pahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan, ettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa."
"Mitä sinä puhut?" kysyi hämmästynyt Ripley.
"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä haastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen kilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt. Mutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin tulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne."
Synkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen nauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota tarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan murheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen seikka aikaansaa mielenmuutoksen.
Scipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja huomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään metsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.