"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka tapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta."
"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut taistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta."
"Mitä ajattelet heidän tehneen?"
"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä venhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he olivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta."
"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?"
"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen palattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja päästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni kuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä rinnallamme."
Kentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan sydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi suruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili pitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.
"Jos Polly ja Alice ovat vapaina", tuumi hän itsekseen, "niin heidän pitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He tuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää huomiomme."
Brayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan hytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru, kun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten piileskelevän.
Hän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun. Hän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa miettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten käydä päinsä.