Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa petetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita he eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin koko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt raskaasti ja kauan.
"Minä kiitän Jumalaa", sanoi hän hartaasti, "ettei sitä poltettu viime yönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa."
"Peloittavan lähellä oli kuitenkin", huomautti Kenton ravistaen päätään, "etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin."
"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt", huokaisi uudisasukas voimatta hetkeksikään unohtaa poissaolevia, "kuinka kiitollinen ja onnellinen olisinkaan!"
"Älähän hätäile", sanoi Kenton. "Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi, kun taas näet molemmat."
Sutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli tosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies leikittelemään toisen tunteilla.
"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi", sanoi Sutherland, "vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella soturilla täytyy aina olla joku varma syy."
"En aio salata sinulta mitään", vastasi Kenton, "ja minä arvelen näin: Olen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan itsestään, kunnes voimme auttaa heitä."
"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen."
"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta päättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin tietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan lotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta — siinä kaikki. Koska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este. Tyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää sen kyllä", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka punastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.