Tyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien huudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää, millä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.
"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella.
Tule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän."
Nuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata kyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle suunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen luku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.
Noin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas epäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa lopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.
"Olemme menneet harhaan", sanoi hän huokaisten hiljaa, "ja olemme tuhlanneet kallista aikaa."
"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä."
"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin takaisin."
Hänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt kulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa järjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja jokainen minuutti oli tärkeä.
He olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin kymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen, että Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.
Alice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet kasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara uhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice viittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti tytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.