Hän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.
Alice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja omituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat olivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he juuri olivat paenneet.
Äänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat selin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat täysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja kuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut Kentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.
Taistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt noita lähellä olevia sotureita.
Äidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin onnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.
He eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä. Miten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä vaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat toisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon merkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen äänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin läheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen heidän kimppuunsa.
Alicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun he peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit pysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti kiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen ja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään. Kumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat päässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.
Alice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt, suunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran läheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian päästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli epäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta pyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta päästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.
Tässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin kujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet shawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli kaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.
Alice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he noin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.