"Nyt menemme vielä vähän matkaa", kuiskasi hän, "kunnes olemme päässeet noiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle."
"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle."
"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!"
"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä, niin sinullahan on ladattu pyssy."
"Yhtä minä en pelkää", sanoi tyttö uhkaavasti, "mutta kun olen laukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?"
"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin."
"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä", vastasi Alice totuuden mukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui äärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.
Jos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet paikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli kyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän sydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen hengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä rintaäänellä lausuttu: "Hugh!" He kääntyivät katsomaan ja — samat intiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen heidän vieressään.