Heidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti heidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen Shawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet välttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat äänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.
Viimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä tovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat jälleen sattuneet naisten tielle.
"Emme mahda mitään", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, "ja älkäämme tehkö vastarintaa."
"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua vangiksi", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään muuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.
Nuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi kovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet leveään irvistykseen.
Toinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui muutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.
"Mitä kuuluu?" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi ylväästi ja kieltäytyi kunniasta.
Kiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen tytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta oli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen hänen kädestään.
"Tulkaa", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä seuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen intiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin mentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja naisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.
Alice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli noudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä seurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut syyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti häntä kuitenkin katkerasti.