Hän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan että he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He kulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän päässä siitä.
Vangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet käsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli mahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta erillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa heidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan intiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he tahtoivat välttää.
Tämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär eivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään auttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva vartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.
Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä mäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice uskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen. Kulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.
Oltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen tyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi tyynesti "Vetten isän" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin kuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen lukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli niin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään kolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin.
Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla ilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä pelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä jotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri katsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä luokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät voineet enää nähdä ystäviään.
"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin", kuiskasi Alice äidilleen hiukan myöhemmin. "Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle voidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet."
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti kuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan."
"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat vapauttaa meidät."
"Miksi he ovat hylänneet meidät?"