SIMON KENTON.
Luonto oli pukenut metsät, joet ja vuoret jälkikesän koko satumaiseen loistoon. Illat olivat ihania, ja hieno, utuinen verho kattoi laaksot ja vuorten rinteet ja hyväili keveästi tyynenä juoksevan virran kalvoa. Eräänä sellaisena iltana oli kolme henkilöä matkalla Ohion tiettömien aarniometsien halki, ja vaikka he olivat etäällä toisistaan, niin kulkivat he kaikki samaa paikkaa kohti Hocking-joen rannalla.
Jokaisella näillä kolmella on tärkeä sija tarinassa, jonka aion kertoa, ja eräs heistä on lännen kuuluisimpia uudisasukkaita. Hänen nimensä on erottamattomasti yhdistetty sen Varhaisimpaan historiaan ja hänen ansionsa tuon alueen kehityksessä olivat niin huomattavat, että hänet myöhemmin nimitettiin Ohion nostoväen prikaatikenraaliksi. Hän eli niin vanhaksi, että Ohiossa on vieläkin monta, jotka muistavat hänet hyvin.
Simon Kenton oli miehuutensa täydessä voimassa siihen aikaan, jolloin kertomukseni tapaukset sattuivat. Hän oli pitkä, jäntevä ja suora kuin intiaani, ja notkea ja voimakas kuin pantteri. Hän oli niin ihmeteltävän nopsajalkainen ja erehtymätön pyssymies, ettei hänellä ollut metsänkävijänä vertaistaan. Luonteeltaan hän oli huimanrohkea, ja tuoksuavien metsien elämää hän rakasti yhtä kiihkeästi kuin rakastavaiset rakastavat toisiansa. Hänellä oli tarkat silmät ja herkkä kuulo ja hän oli lännen metsästäjän ja erämiehen ihanne.
Daniel Boonea pidetään yleisesti etevimpänä ensimmäisten uudisasukastemme joukossa, mutta Kenton oli monessa asiassa häntä etevämpi. Se seikka, että Kenton oli Boonea melkoisesti nuorempi ja tuli länteen myöhemmin kuin hän, Vaikuttaa, ettei voi olla kysymystäkään siitä, kumman ansiot ovat suhteellisesti suuremmat.
Tässä ei ole kuitenkaan soveliasta väitellä siitä kysymyksestä, sillä se ei kuulu tapahtumiin, joita aion nyt kertoa.
Tuona suloisena syksyiltana, jota lukijalle jo kuvasin, hän oli matkalla metsän läpi, ja hänen käynnistänsä huomasi, ettei hänellä ollut mitään kiirettä. Hänen asuansa tarvinnee tuskin kuvata. Hänellä oli pukinnahkainen lakki, hirvennahkainen mekko ja säärystimet, vahvat, lujat kengät, metsästyspuukko ja pitkä, raskas luodikko ruutisarvineen ja kuulapusseineen. Olitte varmoja siitä, että hänen asunsa oli tällainen, ja jos olisitte nähneet vilahdukseltakaan tuota kuuluisaa metsämiestä ja uudisasukasta, niin ette olisi otaksumisessanne erehtyneetkään. Simon Kenton oli kaunis mies, ja kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen huomattavan kaunis äänensä laajalti tunnettu, ja hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin Italian taivas tahi Välimeren kiehtova ulappa.
Teidän pitäisi kuulla jonkun vanhan uudisasukkaan kertovan tuon kunnon miehen laulusta taivasalla pidetyissä hartaushetkissä, joita pidettiin lännessä viime vuosisadan alkupuolella. Kaikkien noiden voimakasäänisten saarnaajien joukossa ei ollut ketään, joka olisi voittanut Kentonin hopeanheleän ja kirkkaan äänen.
Hän kulki kertomaani tapaan rauhallisesti, ja vaikka ei mitään epäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, niin metsästäjä oli yhtä varuillaan kuin jos hän olisi kulkenut Miami- ja Shawnee-heimojen alueiden läpi. Hänen raskas luodikkonsa oli olkapäällä, ja polkiessaan maahan pudonneita rapisevia lehtiä eivät hänen kenkänsä synnyttäneet suurempaa ääntä kuin villikissan askeleet. Tavasta, jolla hän käänteli päätänsä puolelta toiselle, kävi ilmi, ettei pieninkään risahdus jäänyt häneltä huomaamatta. Linnut livertelivät korkealla lehvistössä, orava narskutteli pyyhältäessään oksia pitkin, villit hanhet kirkuivat korkealla kylmässä ja kuulakassa ilmassa, puro solisi hiljaisesti ja joku villieläin karjahti etäällä. Yksikään näistä äänistä ei jäänyt häneltä kuulematta. Hän tiesi, kuinka monenlaiset merkinannot tuolla kostonhimoisella punaisella miehellä oli, joka oli aina valppaana tuhotakseen kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen, joka koetti vallata hänen metsästysmaitaan.
Kentonin silmät eivät olleet milloinkaan levossa, paitsi kun hän makasi uneen vaipuneena yksinäisellä leirinuotiollaan tahi jonkun kaatuneen puun suojassa. Ne harhailivat puolelta toiselle ja huomasivat kaiken. Puiden korkeimmasta latvasta oli lehti tuskin irtautunut, kun Kenton huomasi sen liihoittelevan alas. Hänen huomiotaan kiinnittivät oksien lehvistössä piilotteleva ruskeakylkinen orava, puusta puuhun hyppelevät pienet linnut ja putoilevat tammenterhot, sillä hän tiesi hyvin, että nuo salakavalat Miami-, Wyandot- ja Shawnee-intiaanit liikkuivat metsässä aivan yhtä äänettömästi.