"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?"
Merkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä.
"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan puutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää syötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven samasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista aamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?"
"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun viimeksi söin."
"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin sinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa."
Tämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi nostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton Ripleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti tietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.
Hän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi ympäri odottamaan seuralaistaan.
"Noin voisin minäkin tehdä", sanoi Ripley ihaillen, "jos minulla ei olisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti kahlata ylitse."
Näin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti eteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään raivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä rakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.
Savupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä varhaisesta hetkestä huolimatta.