"Varmaankin joku intiaani", murahti nuorukainen, "ja jos aion saada itselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!"
Metsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään, ilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi polkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun metsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen pukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana hänen hartioillaan.
Hänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen ainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan haussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron reunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.
Tuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka siinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi niin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen vieressä.
Silloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein sotilaallisesti tervehtien:
"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi."
Nuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta silmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.
"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä mailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti."
"Kotisi ei siis ole kaukana?"
"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?"