"Se harmin kappale", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä. "Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste tällä tavoin."
Polun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja tyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin käydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen ajovitsa.
"Kas siinä!" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen sen taskuunsa; "kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä voitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi menetellä näin halpamaisesti. — Ohoh!"
Suoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.
"Tuossahan se nyt on!" kuiskasi hän; "ja ellen erehdy, min se on minuun takaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun. Saanenkohan sinut hyppyyseen?"
Naurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä eteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli äänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli vihansa esinettä.
Hänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa mahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin lujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman huolimattomuuden.
Se oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja aavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa ja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin ei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi hypännyt seisoalleenkin.
Tarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä sen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.
"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla kotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä temppua."