Otaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski etukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku sattunut — jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut — vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka erehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin nopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä välittämättä.
"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!" läähätti hän, "se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!" Asian laita oli todellakin niin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja jonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin olikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan aavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.
Olosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa, ettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri mitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä, jolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja hidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.
Olisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään, tahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin erehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja koetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen nelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.
Scipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi silloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan niin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen hän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei kukaan ajanut häntä takaa.
"Olen pahoillani tuon puun tähden", sanoi hän, "sillä tiedän, että päälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu Voinut nähdä minua, kun olen niin musta."
Hän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa: karhua ei näkynyt eikä kuulunut.
Scipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään. Hän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain iskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen itsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka hänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.
"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman päähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä niinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta."
Hänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua. Kiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle uudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja kuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa makaavaan lehmään.