Miami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä. He saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän läpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin tahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle rannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.
Brayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan oma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän ystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle. Sitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään alkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä rannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä molemmilta rannoilta.
Kävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen alkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja Vastasi amerikkalaiseen tapaan:
"Kuka olet, veljeni?"
"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?"
"Mul-keep-mo", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi, joka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. "Miksi veljeni on rannalla vahdissa?"
"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt tuota isoa kanoottia?"
"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan."
Näiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia, ilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti. Hänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt epäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli kaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista epäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan taitonsa.
Kanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta kanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä liikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.