Hän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin lähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea kädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi halunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän keskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi hillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla, että soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.
Kiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt paikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää ollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.
Mutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli rannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin Miami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan muutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka antaisivat omistajansa ilmi.
"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen", ajatteli nuori Ripley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan kimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen tilanteeseen.
Mutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin taivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen Shawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää valkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein hipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta kahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.
Hetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen hiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme ilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.
"Kaksi — kolme — neljä Shawnee-soturia ja kaksi — kolme miamia vahdissa", kuiskasi hän. "Haluavat saada selville, mikä peuraa pelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä."
"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?" kysyi Brayton, jota ystävänsä harmittelu huvitti; "peurahan tuli suoraan meitä kohti."
"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli."
Oli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä ja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta päättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen molempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea kanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin, että tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän palveluksen.