Ratkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen suuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä pitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista intiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat hävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko vähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?
Ja miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi ja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?
Viimeistä kysymystä olivat sekä Mul-keep-mo että hänen kumppaninsa usein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä puoliaan vihollista vastaan.
Kysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli odotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli toimittava olosuhteiden mukaan.
Vihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että neliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän kiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon sädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa vaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin suuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään toivoa menestyksestä.
Eräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi salamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja Kalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan ja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen puiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo tuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei nuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä puhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan kuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.
Brayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä seikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut hänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti Braytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin liikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin todennäköisesti huomata joka hetki.
Pako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton peräytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan hätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen kanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei häntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli kiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia punaisia miehiä.
Sillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa puhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien lukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit liikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla, ja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin kodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen ei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli näissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan sietämättömän osan.