Pudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista kasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti tuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli oppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin kiehuvasta raudasta pajan ahjossa.
Intiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin puolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo viitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen puolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan yhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat saattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta vihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua seinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.
Ampuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua nurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin paikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan ikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla voinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut hirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla yläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi vakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.
Mutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen Shawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän ladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo myöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan hämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen kummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo oli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen puolustajajoukon avuksi.
Kiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun
Shawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään.
Ääni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä
olevan tähystysaukon ääreen.
Koska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin hän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta uudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon paikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä kokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli hän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista vihollista kohti ja tappaa hänet.
Yritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään ääntä kuuluisi — mitä oli melkein mahdoton välttää — niin Shawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan. Sutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin Shawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään tuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.
Esi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset olivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan käytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut niinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee iski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain, jolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut sähköllä kyllästetty.
Punaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa tarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen nuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä. Kumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti, mutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä alkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas liekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan taivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan hämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen varjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon suojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.
Tulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat silmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan sotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän olisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.