Intiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli
juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui.
Intiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin
Julius Caesar Rooman senaatissa.
Ampuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan kykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi tuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja tähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja rinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja Shawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.
Teko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin asukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt erehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian kauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa, että shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään. Jos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän hiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen oli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja Miami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.
Luultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit kokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen menestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa hirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen laukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta metsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet tulen leimauksen luodikosta.
Kun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta sinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta mainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne kokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja tyhmistynyt kuin toisetkin.
Oli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä. Siihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että puolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen, kun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.
Metsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian todellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli luonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla Nukkuja.
"Sytyttäkää nuotio", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.
Se oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä metsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat voineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet, oli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit voineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle kokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja joukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös ystävämme Scipio.
Kaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn päällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla tuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi siitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen julman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän — vaikka hän ei näyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut kuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.