"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma, jolle olemme olleet ystävällisiä?" kysyi äiti.
"Valitettavasti ei", vastasi isä. "Tiedäthän, että kahden vuoden aikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet kultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään tarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa. Tämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus", lisäsi uudisasukas. "Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä heidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja olen välistä luullut siinä onnistuneeni."
"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan", lisäsi vaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla tavalla.
"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa; mutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota kenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat vihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä ja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia verenhimoisemmat surmataksensa meidät."
"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen", sanoi Alice, "ja ellei ampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli valkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän hänen olevan meihin suuresti kiintynyt?"
"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen."
"Mitä tarkoitat, isä?" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.
"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on."
"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat."
"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä myönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen puolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita alituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland, Arthur, Brady tahi Wells."