Brayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He olivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät, mutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.
Äkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli muutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista huutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta vaarasta.
Kaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto oli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.
"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan", kuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti, jonka luona hänen pyssynsä oli.
Intiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden kuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen, ja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.
Hän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi yrityksessä tahi menettäisi henkensä!
Mul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys ja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa, vaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.
Brayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan hän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin hänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei hänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle kuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille. Kohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton jalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta lehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa uskaliaan pakoyrityksen.